Minkälaisia tunteita artikkeli herättää?
Mediapomot ovat tainneet istua samoissa kokouksissa tai samoissa saunailloissa. He alkavat puhua Donald Trumpista erikseen ja pyytämättä.
Keskisuomalainen-yhtiön toimitusjohtaja Vesa-Pekka Kangaskorpi on pukeutunut pukuun, vaikka on lomalla.
“Trumpin presidenttiys pelasti The New York Timesin.”
Muutamaa päivää myöhemmin Sanoman uutis- ja featureyksikön liiketoimintajohtaja Petteri Putkiranta räplää kannettavaa Sanomatalon neuvotteluhuoneessa Helsingissä ja pitää pitkiä taukoja ennen lauseiden aloittamista.
“Trump-ilmiö on auttanut merkittävästi ymmärtämään, että median luotettavuus on se erottava tekijä.”
Otava-konsernin – johon Suomen Kuvalehti kuuluu – toimitusjohtaja Alexander Lindholm kailottaa puhelimeen tuulisella kadulla: “Trump on mahdollistanut printtimedian nousun Yhdysvalloissa, erityisesti sanomalehtien!”
Todennäköisesti pomot ovat vain istuneet samoissa hallituksissa. Neuvotteluissa, luottamustehtävissä, yhdistyksissä. Päätyneet yhteisymmärrykseen alan tilasta ilman konsulttien kalvosulkeisia tai erikseen varattua tunturimökkiä.
Kauppa piti käyttää kilpailuviranomaisen arvioitavana. Helmikuun alussa Sanoma, Suomen suurin mediaomistaja, ilmoitti ostavansa Alma Median maakuntalehdet. Se oli viimeinen perunkirjoitus yhdenlaiselle aikakaudelle.
Sanoma ja Alma olivat 1990-luvun lopusta saakka toistensa pahimmat kilpailijat. Sanoma omisti Nelosen, Hesarin ja Ilta-Sanomat, Alma MTV3:n, Aamulehden ja Iltalehden.
Jättikonsernit olivat uutta Suomen hiljakseen markkinavetoistuneessa mediakentässä. 2000-luvun alussa Sanoman ja Alman yhteenlaskettu liikevaihto oli suurempi kuin kymmenen seuraavaksi suurimman mediayhtiön liikevaihto yhteensä.
Se oli hyvää aikaa se, vaikka huippuvuodet olivat jo ohi. Sanomalehtien levikki on ollut korkeimmillaan vuonna 1989, yhteensä 4,1 miljoonaa. Se tarkoitti, että 82 prosenttia suomalaisista luki lehtiä. Nyttemmin kokonaislevikki on pudonnut 45 prosenttia. (Luku on vuodelta 2014. Uudempaa ei ole saatavilla, sillä moni lehti on lopettanut levikkinsä tarkistamisen.)
Yrityspamput huokailevat, miten mainosrahaa satoi kuin Esterin perseestä, toimittajat sitä, miten juttukeikalle sai tilata helikopterin.
Journalistiliiton puheenjohtaja Hanne Aho muistelee, kuinka 2000-luvun alussa puhuttiin vielä journalismista, ei pelkästä yhtiön tuloksesta. Markkinointi ja toimitukset pidettiin visusti erillään.
Sitten keski-ikäiset löysivät internetin, sosiaalinen media yleistyi ja kaikki muuttui.
Uutisista tuli teollisuutta, Ilta-Sanomien entinen päätoimittaja Antti-Pekka Pietilä on kirjoittanut. Kun varat vähenivät, lukijoiden miellyttäminen ajoi tiedonvälityksen aatteiden ohi.
Aamulehti, Satakunnan Kansa ja kolmetoista pienempää aluelehteä vaihtoivat omistajaa maaliskuussa, kun kilpailu- ja kuluttajavirasto hyväksyi Sanoman Alma-kaupan.
“Digitaalisella aikakaudella menestyminen edellyttää skaalaa”, Sanoman toimitusjohtaja Susan Duinhoven kommentoi pörssitiedotteessa.
“Uutismediatoimialan keskittymisen hyötyjä on nähty jo monissa Euroopan maissa – median moniäänisyyden kärsimättä.”
Iltalehti ja talouteen erikoistuneet mediat, kuten Kauppalehti, jäivät Almalle. MTV3, nykyään ilman kolmosta, on kulkeutunut ruotsalaisen Bonnierin, valtavien ulkoistusten ja valtiontukien kautta Telialle.
Otava on Alman suurin omistaja, mutta yhdistymishuhuja torpataan tiukasti.
Kyse on strategisesta omistuksesta, “ja sillä sipuli”, Otava-konsernin toimitusjohtaja Lindholm toistelee, mitä se ikinä tarkoittaakaan. Tiedotusvälineillä ei ole tapana esittää jatkokysymyksiä oman konserninsa asioista.
Liiketoimintajohtajille lukija on kuluttaja, lehti on brändi ja artikkelit sisältöä. Lukeminen on käyttötarvetta, aikakauslehdet haastava bisneskeissi.
Sitä ne ovat yhä enemmän toimituksillekin.
Vesa-Pekka Kangaskorpi kuuli ensimmäisen kerran internetistä Jari Sarasvuolta.
Se oli 1990-luvun alkua tai puoliväliä, samoihin aikoihin, kun Kangaskorpi, kauppatieteen maisteri, aloitti Keskisuomalaisen hallituksessa. Hänen perheensä on yhtiön suurin omistaja. Silloin hän oli paikan nuorimpia, nykyään vanhimpia.
“Se harmittaa rankasti.”
Kangaskorven sidonnaisuuksia on uuvuttavaa luetella, mutta tärkeimmät: hän istuu Sanomalehtien liiton hallituksessa ja johtaa työnantajien kattojärjestöä Medialiittoa.
“Sarasvuo sanoi, että tämä internet mullistaa maailman. Ajattelin, että just joo.”
Keskisuomalainen on säilynyt varsin perinteisenä lehtikustantajana. Sillä on edelleen oma toimitalo painon vieressä Jyväskylän keskustan laitamilla, samassa paikassa jo 1960-luvulta lähtien, ja printtivetoinen tarjonta. Portfolio, kuten sanotaan.
Yhtiö on kasvanut viime vuosina voimakkaasti. Se on ostanut seitsemän vuoden aikana lukuisia pienempiä mediataloja, yli 40 maakunta- ja paikallislehteä.
Keskisuomalainen omistaa noin 70 lehteä eli reilun neljänneksen kaikista Sanomalehtien liittoon kuuluvista julkaisuista ja yli puolet kaupunkilehtien markkinasta.
Konsolidaatiolla, pienempien yhdistämisellä isojen alle, on Kangaskorven mielestä negatiivinen kaiku, mutta se tulee jatkumaan. Keskittyminen on välttämätöntä.
“Keskustelu menee niin, että keskittyminen kaventaa sananvapautta, mutta tosiasiassa se antaa sille elinkaarta. Sananvapaus ja moniäänisyys kaventuvat eniten, kun lehdet joutuvat taloudelliseen ahdinkoon ja katoavat markkinoilta.”
“Omistajan pitäisi olla rikas.”
Keskisuomalaisen vuoden 2019 tilikauden tulos oli varsin hyvä. Liikevaihto kasvoi yritysostojen myötä 40 prosenttia ja liikevoitto lähes tuplaantui.
Kymmenen vuotta sitten Keskisuomalainen oli seinäjokelaisen Ilkka-yhtymän kokoinen, nyt se on rahassa mitattuna kymmenen kertaa sitä isompi. Silti päälehti, Keskisuomalainen, on ollut säästökuurilla vuodesta 2010 lähtien. Vakituisia toimittajia on runsaat 40, kun kymmenen vuotta sitten oli noin 70. Parikymmentä vuotta sitten väkeä oli pitkälti toistasataa.
“Onhan se määrä laskenut valtavasti”, Keskisuomalaisen päätoimittaja Pekka Mervola sanoo.
“Emme me mieti, kuinka monia pystymme palkkaamaan vaan kuinka monia pystymme pitämään töissä.”
Jos markkinointiasiat pyrittiin aiemmin pitämään pois toimituksista, nyt toimituksen johto osallistuu niihin yhä useammin.
Mervola huolehtii yhtiön liiketoiminnasta Keski-Suomen alueella.
Se tarkoittaa Keskisuomalaisen, kuuden paikallislehden ja yhden kaupunkilehden toimitusjohtajuutta.
“Jos meille ei olisi tullut lisää lehtiä konserniin, me olisimme maksaneet Keskisuomalaisessa enemmän yhteisiä kuluja, mikä olisi tarkoittanut, että me olisimme vähentäneet enemmän väkeä toimituksesta.”
Nyt syntyy synergiaetu. Se on hienompi sana sille, että sisältöjen tuottaminen on kallista, mutta monistaminen halpaa.
Yhtiön isoimmat maakuntalehdet ja aluelehdet julkaisevat enintään 30 prosenttia samoja juttuja. Valtakunnalliset uutiset, sunnuntaisivut, teemasivut ja tv-ohjelmatiedot ovat samoja.
Samoin Suomen Tietotoimistolta STT:ltä ostetut uutiset. Mervola on toiminut STT:n hallituksen varapuheenjohtajana siitä saakka, kun mediayhtiöt yksinkertaistivat sen omistusta. Sanoma osti STT:n 75-prosenttisesti kesällä 2018. Keskisuomalainen-yhtiöllä on toiseksi eniten osakkeita.
Toimitusjohtaja Kangaskorven mukaan yhtiö pohti, olisiko sen pitänyt valita Yhdysvalloista tuttu lypsylehmätaktiikka, jossa iso yhtiö näivettää ostoksistaan viimeiset hilut ilman aikomustakaan kehittää niitä. Päätettiin kuulemma valita toinen, kasvun tie, panostaa paikallisuuteen.
“Mutta selvä kuolemanlaakso tässä on, jotkut selviävät, jotkut eivät. On iso demokratiakysymys, kuinka monella suomalaisella alueella on tulevaisuudessa oma ääni”, Mervola sanoo.
“Silti, me olemme kaupallinen media, joka toimii markkinatalouden ehdoilla ja lainalaisuuksilla. Meidän roolimme on sopeutua.”
Aikakauslehdistö keskittyi muutamalle omistajalle – perheyhtiöille Otavalle ja A-lehdille sekä Sanomalle – jo ennen sanomalehdistöä.
Tiedotteissa lupaillaan Sanoman tapaan “leveämpiä hartioita” elossapysymiseksi, mutta lehtien määrä vähenee silti: 2010-luvulla viisi prosenttia joka vuosi. Vuosituhannen vaihteesta aikakauslehtien määrä on laskenut yli 1 500:lla. Nimikkeitä oli vuonna 2018 yhteensä 1 974.
Määrä kuulostaa valtavalta, mutta aikakauslehdiksi lasketaan myös kaikki neljä kertaa vuodessa ilmestyvät monisteet, joista suurin osa on ammatti- ja järjestölehtiä. Kaupallisia, niin sanottuja yleisölehtiä (joihin lukeutuvat muun muassa ristikot), ilmestyy noin 350. Suurin oli pitkään Aku Ankka.
Sanoma liitti vastikään osan omista aikakauslehdistään Hesariin ja Ilta-Sanomiin. Sanomatalon kuudennesta kerroksesta vietiin viimeisetkin toimituksen kirjaston rippeet, jotta Ruoholahdesta siirtyneet toimittajat saatiin mahtumaan.
Nyt Hesari julkaisee sivuillaan Vauva-lehdessä ilmestyneitä artikkeleita niin sanottuina timanttijuttuina, joiden on tarkoitus houkutella koetilaajia.
“Totesimme, että tietyntyyppisillä kohderyhmämedioilla pystyisimme tyydyttämään kysyntää, joka nähdään kasvavana Ilta-Sanomien ja Hesarin digialustoilla”, yksikön liiketoimintajohtaja Petteri Putkiranta sanoo.
Putkiranta on vanha nokialainen, Sanomalehtien liiton puheenjohtaja ja STT:n hallituksen puheenjohtaja.
“Haluaisin mainita, että aikakauslehtien onnistuneita digitalisaatioita, siis sisältövetoisia digitalisaatioita, ei ole näkynyt pienillä kielialuilla paljoa.”
Otava-konsernin toimitusjohtaja Lindholm, Alma Median hallituksen jäsen, on samaa mieltä.
“On lehtiä, joiden osalta voi sanoa, että niillä ei tule koskaan olemaan digitaalista tulevaisuutta. Mutta ne voivat pärjätä printtinä paljon pidempään kuin kuviteltiin.”
Lindholm itse ennusti vuonna 2009, kun digitalisaatiohype ja internetprofeettojen luennot perinteisen median kuolemasta olivat kiivaimmillaan – ja Google alkoi personoida hakutuloksia – että vuoden aikana kuopataan kaikkiaan seitsemän naistenlehteä.
“Tuli yhdeksän uutta. Että se siitä osaamisesta.”
Moni niistä on sittemmin lopetettu.
Putkirannan mukaan pahimmasta klikkiotsikointikiimasta ja nettimainosrahan perässä juoksemisesta on päästy yli.
Neljän viiden viime vuoden aikana, sen Trumpin valtakauden alettua, on kuulemma ymmärretty, että varsinainen myyntiartikkeli on luotettavuus.
“Maailmanlaajuisesti on palattu vahvasti siihen, mikä on brändätyn mediatalon arvo ja lupaus. Että tekemisen takana pitää olla laatua.”
Suomen suurimmat mediatalot pala palalta – lehtiä, tv-kanavia, radiotaajuuksia, kirjakauppoja ja ulkomaisia työnhakusivustoja
Luotettavuutta ja laatua pitäisi siis lisätä samaan aikaan, kun toimitusten budjetit pienevät ja omistajat ja tekijät vähenevät.
Journalistiliiton puheenjohtaja Hanne Aho huokaa.
“Suomalaiset mediayhtiöt on aikanaan perustettu yhteiskunnallisen, kielellisen ja tiedonvälityksen aatteen pohjalle. Sillä tavallahan ne ovat kasvaneet. Tänä päivänä en ole sen tyyppistä ajattelua nähnyt muualla kuin juhlapuheissa.”
Montako yhtiöitä voi minimissään olla, jotta kyse on vielä kilpailusta?
Keskittymiskehitystä perustellaan samalla tavalla kuin Yleisradion tarpeellisuutta – resurssien ja moniäänisyyden turvaamisella – vaikka lähes jokaisen kaupallisen median uuden päätoimittajan initiaatioriitti on kirjoittaa ensimmäiseksi Yleisradion epäreilusta ja kilpailua vääristävästä asemasta.
Tärkeämpi kysymys Ahon mielestä on, mitä yhtiöt omistuksellaan tekevät.
“Yrityskauppojen seurauksena on poikkeuksetta aloitettu yt:t ja irtisanottu tekijöitä. Mikä tietenkin aiheuttaa sen, että journalismi kapenee ja taso laskee.”
Omistajaporukan pienuus näkyy siinä, miten ongelmia pyritään ratkaisemaan. (Ala on pieni muutenkin: ennen liiton puheenjohtajuutta Aho työskenteli Suomen Kuvalehdessä.)
“Kaikki kaupalliset toimijat pyrkivät ratkaisemaan median kriisin samalla tavalla, siis säästämällä. Samat virheet tehdään uudelleen ja uudelleen, vaikka omistaja vaihtuisi.”
Esimerkiksi toisenlaisesta kehityksestä käy Ahvenanmaa. Sen molemmilla sanomalehdillä on sama omistaja, kauppaneuvos Anders Wiklöf. Toinen lehdistä on liberaali, toinen konservatiivisempi, ja ne kilpailevat keskenään.
“Wiklöf tekee sitä nimenomaan sen takia, että hänelle on tärkeää, että Ahvenanmaalla on toimiva lehdistö”, Aho sanoo.
Ahvenanmaalla asuu 30 000 ihmistä. Mantereella 70 000 asukkaan Vaasan ja 65 000 asukkaan Seinäjoen Ilkka ja Pohjalainen yhdistettiin vastikään Ilkka-Pohjalaiseksi.
“Wiklöf edustaa sellaista omistajaa, jolle on ensisijaista työllistää ja ylläpitää kulttuuria, aatetta. Tänä päivänä molemmat lehdet ovat kannattavia. Että…”
Mediatutkimuksen puolella tiedotusvälineiden kaupallistumiseen ja kiireen lisääntymiseen on kiinnitetty huomiota jo parin vuosikymmenen ajan. Yhteiskunnallinen tehtävä, jolla toimitetun median olemassaoloa ylipäätään perustellaan, on jäänyt jalkoihin.
“Välineet ovat edenneet ’verkko edellä’, mutta luotettavuuden kriteeri on samalla heikentynyt”, kirjoittaa viestinnän emeritaprofessori Ulla-Maija Kivikuru Suomen mediamaisema -kirjassa.
On Manner-Suomen johtoportaan sisällönkorostuspuheessa silti perääkin. Klikkien mittaamisen sijaan toimituksissa on ryhdytty tuijottamaan artikkeleiden lukuaikaa.
“Ymmärrys siitä, että sisältö on aidosti tärkeää, on kasvanut. Pitäisi saada aikaan hyvän kierre. Kun sisältö paranee, lukijat lisääntyvät”, Aho sanoo.
“Jos hieman suoristetaan mutkia, nyt pystytään näyttämään luvuilla, kuinka arvokas toimittaja on. Aiemmin sitä on ollut vaikeaa osoittaa.”
Kun klikeistä on siirrytty mittamaan lukuaikaa, artikkelit ovat – yllättäen – pidentyneet.
Datan mittaaminen ja analysoiminen on yksi niistä skaalautuvuuksista, joista Sanoman toimitusjohtaja Duinhoven puhui Alma-kaupan yhteydessä.
Pienten lehtien ei ole järkevää tai mahdollista kehittää dataosaamista tai investoida siihen. Ja kun mainosrahat ovat tyrehtyneet, lehdistä on tullut yhtä riippuvaisempia tilaajista.
Aamulehdessä, Keskisuomalaisessa ja Savon Sanomissa ryhdyttiin kartoittamaan lukijoiden mielenmaisemia jo 2000-luvun alussa Risc Monitor -kyselyllä.
Markkinointitutkimuksiin tarkoitetulla nelikentällä lukijat jaoteltiin esimerkiksi “ilmiö- ja mukavuusihmisiksi”, jotka olivat erityisen kiinnostuneita kuluttamisesta. Aikakauslehdissä tyypittelyä kutsuttiin mallilukijoiksi.
Osa toimittajista valitteli Tiedotustutkimuksen artikkelissa, ettei juttuaiheista, käsittelytavoista ja näkökulmista saanut päättää itse: esimiehet vaativat uudenlaisia teemoja ja räväkämpää otsikointia. Toimituksellinen päätösvalta ikään kuin luovutettiin kyselytuloksille.
Vaikka toimittajien jatkuva nyyhkiminen “journalismin” perään näyttäytyy usein muutosvastarintaisena, omassa hyveellisessä menneen maailman erityisasemassa piehtarointina – ja vaikka lehtiä tehdään ensi sijassa lukijoille – asiakas ei ole aina oikeassa.
Toimituksissa on tiedettävä paremmin. Muuten tuotoksista ei ole järkeä maksaa. Mitä enemmän oikeiden tietojen ja mittakaavan selvittämisen edellytyksiä viedään, sitä järjettömämmäksi maksaminen käy.
Eivätkä suomalaiset maksa mielellään. Suomi on edelleen hämmästyttävän vahva printtimaa, mutta verkossa on totuttu ilmaiseen. Vuodesta 2014 lähtien nettiuutisista maksaneiden osuus on vaihdellut 14:n ja 18:n prosentin välillä.
Kehittyvän data-analytiikan myötä johto pystyy seuraamaan sekunnilleen, millaiset jutut ovat suosittuja ja kuinka kauan niitä luetaan. Isoissa, keskittyneissä konserneissa käytetään samoja mittaustapoja ja analytiikkatulkintoja lehtien koosta tai erityispiirteistä riippumatta.
Kun klikeistä on siirrytty mittamaan lukuaikaa, artikkelit ovat – yllättäen – pidentyneet.
Tuoreessa Media & viestintä -artikkelissa tarkasteltiin Hesarin kulttuurisivuja: kirjallisuusjutut ovat pidentyneet viidessä vuodessa 37 prosenttia. Journalisti-lehden mukaan Iltalehden tekstit ovat kasvaneet samalla aikavälillä noin 70 prosenttia.
Toimittajat on pantu kilpailemaan lukijamääristä.
Hesarissa on ollut kesäkisa, jossa palkittiin rahalla eniten klikkejä ja eniten koetilauksia keränneet jutut. Seurassa toimittajat lähettivät koko toimitukselle listan julkaisemistaan artikkeleista ja niiden lukijamääristä. Aamulehdessä palkitaan metriikan perusteella viikoittain.
Konsernien sisäisen juttuvaihdon takia haastateltavat eivät tosin välttämättä edes tiedä, missä kaikkialla heidän sanomisiaan voidaan uudelleenjulkaista.
Toimittajat ja kuvaajat saattavat olla huonoja selittämään asiaa, eivätkä jutun tekijät päätä tai edes kuule jatkokäytöstä.
On selvää, että haastatteluun suostumiseen vaikuttaa, julkaistaanko juttu yhdessä vai kuudessatoista välineessä.
Otava-konsernin uusimmassa vuosikertomuksessa koko lehtialaa kommentoidaan vain muutamalla rivillä. Se kuitataan henkilöstön asennekysymyksenä:
“Data ja analytiikka tulee entistä suuremmaksi osaksi sisällöntuotantoa ja asiakaskokemusta Otavassa. Henkilöstön osaamisen kehittämiseen panostetaan kilpailuympäristön kiihtyvässä muutoksessa.”
“Tavoitteena on, että jokaisen asenne, halu ja kyky oppia uutta ja muuttaa omaa toimintaa yhdessä kumppanien kanssa on kohdallaan.”
Juttujen arvo määräytyy lukujen mukaan, ei välttämättä journalistisin perustein.
Sekavasta taloustilanteesta huolimatta mediayhtiöt tekevät pääsääntöisesti hyvää tulosta.
Vaikka sähköisten ja painettujen välillä on isojakin eroja, liikenne- ja viestintäministeriön teettämän tuoreen mediapoliittisen raportin mukaan “median eri toimialojen liiketaloudellinen kehitys on ollut ehkä jopa odotettua parempi”.
Kun koronaviruskaaos alkoi maaliskuun alussa, medioiden lukijamäärät nousivat huomattavasti. Päätoimittaja toisensa jälkeen korosti oikean ja tarkistetun tiedon merkitystä.
Osingonjaon perumisen sijaan mediatalot aloittivat toimitusten lomautukset. Ainakin Keskisuomalaisessa, Kainuun Sanomissa, Ilkka-Pohjalaisessa, Karjalaisessa, Turun Sanomissa, Salonseudun Sanomissa, Hämeen Sanomissa ja Keskipohjanmaassa on yt-neuvoteltu palkattomista pakkolomista.
Otavan lehti Tekniikan Maailma taas alensi freelancereille maksettavia palkkioita 15 prosenttia.
Sanoma lakkautti koko HS Metro -lehden.
Miksi hyvä tulos näkyy aina toimituksissa pelkkinä säästöinä?
Sanoman Putkiranta on pitkään hiljaa, ikään kuin ei ymmärtäisi kysymystä.
“Siis tuota… tuottavuuden halutaan kasvavan. Se on yritystoiminnan perusasia.”
“Pitää muistaa, että medialla on edessä laskevia liikevaihtoja ja yllättäviä kriisejä. Niihin pitää jatkuvasti varautua etukäteen erilaisilla tuottavuusprojekteilla, jotka henkilökunta usein kokee säästöprojekteiksi.”
Yllättävillä kriiseillä ei tarkoiteta laskevia levikkejä, vaan sellaisia asioita kuin jakelu. Kustannukset ovat kasvaneet kymmenessä vuodessa lähes 60 prosenttia. Lehtien jakaminen maksaa nykyään enemmän kuin niiden tekeminen.
Otavan Lindholm puhuu valinnoista:
“Voidaan käydä keskustelua siitä, mikä on oikein ja mikä väärin, se on ikuisuuskeskustelu, mutta väittäisin, että jos näitä toimia ei olisi tehty, lähes jokainen mediatalo olisi taloudellisessa kriisissä. Ja koronakriisi vauhdittaa muutosta.”
“Mutta ei moniäänisyys käsittääkseni ole kaventunut omistuksen keskittyessä, mikä vääjäämättä jatkuu”, Sanoman Putkiranta sanoo.
“Journalistien määrän vähentyminen on suurempi haaste, koska moniäänisyys katoaa sitä kautta paljon nopeammin.”
Kaupoista seuranneet irtisanomiset, siis synergiaedun hakeminen ja päällekkäisyyksien karsiminen, eivät ole vaikuttaneet määrän vähentymiseen?
“Niin… no joo… voisihan näinkin väittää”, Putkiranta sanoo.
Hän päätyy nopeasti olemaan eri mieltä itsensä kanssa.
“Väitän kyllä, että titteleiden väheneminen on suurempi ongelma kuin että jos jossain isossa toimituksessa vähän vähenisi porukka. Pääasiassahan päällekkäisyyksien purkaminen yrityskaupoissa tarkoittaa kaupallisia toimintoja ja teknologioita. Jos niissä on toimittajien määrä samalla vähentynyt, se on todennäköisesti johtunut toimialan yleisestä kehityksestä ja näkymistä.”
Keskisuomalaisen Kangaskorpi sanoo, että vaatimus tehostamisesta on pysyvä.
“Jos vähän kärjistää, toimiala muuttui yhdessä yössä maailman helpoimmasta maailman vaikeimmaksi.”
Sekavaa on tiedotusvälineisiin liittyvä politiikkakin.
Kokonaiskuva pitää kaivaa eri ministeriöistä. Posti, arvonlisäverot ja mediatuet ovat kaikki eri hallinnonalojen alla.
“Kävimme jokunen kuukausi sitten läpi, millä tavalla meitä on konsernina ja yrityksenä autettu siinä, että pitäisimme huolta näistä perusjutuista, sananvapaudesta ja moniäänisyydestä”, Otavan Lindholm sanoo.
“Se on aika lyhyt lista. Enemmän tulee suoraan lekalla päähän.”
Lindholm tarkoittaa valtion mediatukia. Muihin Pohjoismaihin verrattuna ne ovat olemattomia. Ruotsi jakoi vuonna 2019 melkein 70 miljoonaa euroa, Norja yli 52 miljoonaa euroa.
Suomessa Taiteen edistämiskeskus tukee pieniä kulttuurilehtiä 1,4 miljoonalla eurolla.
Suorien tukien puutteen lisäksi mediatuotteiden arvonlisävero nostettiin vuonna 2012 nollasta kymmeneen prosenttiin. Ruotsissa se on kuusi prosenttia, Tanskassa ja Norjassa sitä ei ole.
“Alvilla on ihan hemmetinmoinen merkitys”, Lindholm sanoo.
Suomalaisen uutismedian toimintaedellytykset verrattuna tanskalaiseen ovat noin 170 miljoona euroa huonommat.
Koronakriisin takia menetettyjä mainostuloja Tanska kompensoi vielä erillisellä 24 miljoonan euron tukipaketilla. Ruotsin hallitus on esittänyt jakamaansa tukeen 20 miljoonan lisäystä. Norjassa tukea kasvatetaan kolmella ja puolella miljoonalla eurolla.
Suomessa Medialiitto on ehdottanut, että valtio palauttaisi koronakriisin takia mediamyyntituloista maksetut arvonlisäverot vuoden ajalta. Journalistiliitto vaatii suoraa palkkatukea tai apua jakelukustannuksiin.
”Kun tapaan eläkkeelle jääneitä päätoimittajia, ne sanovat, että kuule, ennen oli paremmin”, Otavan Alexander Lindholm sanoo. ”Mä vastaan, että joo, olette ihan oikeassa, niin olikin.”
Viestintäministeri Timo Harakka nimitti huhtikuussa Julkisen sanan neuvoston entisen puheenjohtajan Elina Grundströmin selvittämään, miten tukia kannattaisi jakaa. Raportti valmistui tiistaina 28. huhtikuuta. Siinä ehdotetaan nopeaa koronatukea journalistisiin hankkeisiin sekä pysyvää, harkinnanvaraista tukimallia.
Ministeri Harakan mukaan hallitus ryhtyy toimiin hetimmiten. Se jakaa toukokuun lisäbudjetista apua talousvaikeuksiin joutuneille tiedotusvälineille.
Päätoimittajat voivat hakea rahaa tiettyihin projekteihin, kuten tutkiviin juttuihin, digitoteutuksiin tai freelancereiden palkkoihin. Tuettavat hankkeet valikoi “journalismin asiantuntijoista koostuva riippumaton tukilautakunta”, jonka kokoonpanosta ei ole vielä tietoa.
Myös STT:tä tuetaan, ja lehtien viisipäiväinen jakelu pyritään turvaamaan valtakunnallisesti.
Pysyvän tukijärjestelmän luomista aletaan selvittää syksyllä. Harakan mukaan Suomessa ei ole minkäänlaista mediapolitiikkaa, mutta sellainen on luotava.
“Kun tapaan eläkkeelle jääneitä päätoimittajia, ne sanovat, että kuule, ennen oli paremmin”, Otavan Alexander Lindholm sanoo.
“Mä vastaan, että joo, olette ihan oikeassa, niin olikin.”
Yleisradion vastaava päätoimittaja, silloinen Satakunnan Kansan päätoimittaja, Jouko Jokinen visioi vuonna 2005 kymmenen vuoden päähän.
Hän kuvaili Sanomalehtien liiton julkaisussa, miten toimittajat olisivat teknologisia moniosaajia, “Pataässiä”, jotka tekevät juttuja kaikkiin välineisiin ja selailevat juttulistoja kuntosalillakin, mutta joille jää aikaa vielä oikolukuun ja “parin sähkeen” tekaisemiseen.
Tutkija Merja Helle toppuutteli artikkelissaan, että ihmetoimittaja korvaisi keskisuuren lehden koko uutistoimituksen. “Pataässien” sijaan toimituksia kansoittaisivat todennäköisesti “Herttaneloset”: tekniikka temppuilee ja tuskastuttaa, kiire ahdistaa ja journalistinen sisältö huononee.
”Muistan sen oman tekstini hämärästi”, Jokinen sanoo nyt.
“Ei se nyt ihan pieleen mennyt!”
Saatana saapui Kuopioon – Media oli 1980-luvun lopussa kärpäspaperi, joka houkutteli sijoittajia